Tämä on nyt sitten osa :D Se liittyy kuitenkin juonellisesti tarinan tapahtumiin (kuten Santerin vierailu ja tulevaisuudessa Sannan juonikuviot), joten taustojakin olisi siis hyvä valottaa : )
----------------------------------------------------------------------
Oli tavallinen, sateinen syyspäivä. Muutama hassu viikko oli vierähtänyt siitä hetkestä, jolloin Sunshinen suvun toisen sukupolven keskimmäinen lapsi oli ostanut itselleen asunnon, itseasiassa aivan siskonsa talon vierestä.
Lehdistä sai lukea vielä lähes päivittäin uutisia Lontoosta: miten paikalliset tappelivat löytääkseen Sunshinen perheen - huumeliiga oli tehnyt runsaasti tuhoja ennen tuhoutumistaan.
(siltä varalta, että en missään osassa tätä muistanut mainita)
Kuten sanottua, oli huumeliiga hajonnut. Sen jäsenet, kaikki kuolleita - tai ainakin kuolleina löydettyjä. Tai oikeastaan tapettuina. Joku oli halunnut kostaa sen, ettei heitä koskaan löydetty. Paikalliset olivat tuohduksissaan, sillä useita tuhansia asuntoja oli poltettu, vahingoitettu tai ryöstetty Sunshinen perhettä etsiessä.
Syksyn viimeiset lämmön säteet tunkeutuivat huoneisiin iltaisin. Sää oli jo viilenemään päin, mutta toisin kuin sitä kuvittelisi, päivisin oli vielä melko lämmintä.
Sara oli ollut raskaana jo reilusti yli lasketun ajan. Lääkäreiden mukaan siitä ei kuitenkaan ollut haittaa, sillä lapsi oli arvioitu niin pieneksi, että se saisi vielä kasvaa rauhassa, tietämättömänä maailman vaaroista.
Vastoin kaikkia oletuksia vatsa oli kuitenkin kasvanut suorastaan järjettömiin mittoihin. Sara epäili vahvasti lapsen kokoa, mutta antoi lääkärille luvan pitkittää raskautta.
Eräänä aamuna kaikki kuitenkin muuttui:
Eräänä aamuna kaikki kuitenkin muuttui:
Portaita alas laskeutuessaan Sara tunsi vatsassaan vihlaisun, joka sai hänet taittumaan kaksin kerroin. Samassa oksettava tunne, se sama, joka häntä oli piinannut jo monta päivää, palasi. Verenmaku suussaan hän kumartui kukkapenkin ylle ja yritti pidättää oksennustaan.
Äkkiä kuitenkin häntä alkoi yskittää. Vatsaa vihloi niin paljon, että Sara oli varma siitä, että kaikki ei ollut kunnossa. Lähes pelkkää verta oleva oksennus vahvisti asiaa, ja paniikissa Sara vetäisi henkeä, keräsi voimansa ja lähti liikkumaan, hitaasti, mutta varmasti kohti yläkertaa.
Santeri ihmetteli vaimonsa kyyneliä, kuunteli selityksen ja nosti hiuksia ylös uuden verioksennuksen tehdessä tuloaan. Hän soitti nopeasti ambulanssin, ja hyppäsi kyytiin, Saran seuraksi.
Vain muutama hassu viikko tämän jälkeen he seisoivat jälleen kotitalonsa edessä. Sara itki, hänen sisältään purkautui onnen ja pahan olon kyyneleitä. Lääkärit, tai pikemminkin opiskelijat, olivat erehtyneet, kaikki ei todellakaan ollut hyvin. Nimittäin he olisivat saaneet kaksoset, joista toisen he ehtivät nähdä vain pikaisesti.
Saran silmissä vilisi vieläkin kuva pienestä, verisestä lapsesta, jonka hengitysyritykset olivat todella kamalaa kuultavaa.
Mieleen nousi kuva myös siitä hetkestä, jolloin pienen tytön nenästä alkoi vuotaa verta, ja lääkärit sanoivat, että mitään ei ole tehtävissä. Äiti piti lasta sylissään, tuntien sen korisevat hengenvedot ja itkien raskaasti, kunnes pikkuinen oli päässyt parempaan maailmaan.
Terapian ansiosta elämä jatkui entiseen malliin.
Sara ei kuitenkaan pystynyt koskemaan omaan lapseensa. Itkien hän ojensi vauvan Santerille ja jatkoi matkaansa sisätiloja kohti.
Käytännössä Santeri oli yksinhuoltaja. Sara katseli lasta kaukaa, jättäen tämän täysin huomiotta, ja koko ajan potien suurta tuskaa sisällään. Sara yritti aktiivisesti parantua, kävi terapiassa ja huolehti itsestään, ja vaikka tuloksia syntyikin pikkuhiljaa, niiden kehittyminen siihen, että lapsi olisi koko sydämestään hänen rakkaansa, veisi ikuisuuksia.
Vasta pienen pojan kasvaessa lapsuuteen, oli äiti valmis ottamaan oman vastuunsa itselleen.
Sanna:
Kun Fyfferberigin herttua ja herttuatar kuulivat tytöstä, joka täyttäisi heidän vaatimuksensa, he olivat valmiit ottamaan tämän vastaan.
Adoptiopalvelusta soitettiin heille muutama päivä sitten. Tyttö, joka heille tulisi asumaan, olisi Sunshinen Sanna, hyväkäytöksinen, mutta hieman villi neiti, jonka alkuperäiset ja sijaisvanhemmat olivat molemmat kuolleet.
"Sanna, tiedät, mitä rouva ajattelee siitä että juoksentelet ympäriinsä!" Lila huudahti kirjansa takaa. Perheessä oli kaksi kiinalaista palvelijaa, jotka myöskin oli adoptoitu, Lila ja Lola.
Sanna inhosi nykyistä elämäänsä. Kyllä vain, miljoona tyttöä olisivat valmiita vaihtamaan paikkoja hänen kanssaan, elää prinsessana ikuisesti ja muuta sontaa, mutta häntä joka-aamuinen meikkaaminen ja kaksi tuntia kestävä kampauksen teko vain ärsytti.
Pieni tyttö vietti aikaa mielellään pihalla olevan lammen vierellä, katsellen taivasta ja haaveillen tulevasta, siitä hetkestä, miten maailma muuttuisi, kun Sunshinen suvusta tulisi kuuluisaa herttuatarsukua.
"Sanna, tiedät, että maassa makaaminen on kiellettyä! Rouva ei pitäisi siitä, että likaat uuden mekkosi!" Lola kivahti katsoen vaativasti tyttöä.
Hänen kävi sääliksi tuota elämäniloa, joka hiljalleen kuihtui ja kuoli pois. Mutta mitäpä hän voisi, käskyn alaisena kun oli.
Ja katsoessaan tytön nousevan ja nostavan kätensä lanteilleen, hän tiesi, että tästä tulisi taas yksi taistelu.
Mutta kuten aina, Sanna passitettiin huoneeseensa lukemaan jotakin sivistävää ja kehittävää.
Välillä hän kuitenkin livahteli omille teilleen, tekemään pieniä kepposia herttuattaren korkea-arvoisille ystäville tai tässä tapauksessa suihkulähteelle.
Tänään oli päivä, jolloin Fyfferbergin herttuattaren korkea-arvoinen isäpappa, yksityiskoulun rehtori, tuli käymään. Mies kävi perheellä illallisella joka torstai, aina hamaan kuolemaansa asti.
Ja koska miehellä oli todella paha dementia, joka ikinen torstai Sanna kiltisti käveli ympäri taloa esitellen huoneita ja jutustellen tyhjänpäiväisiä.
Nämä kuolleet, jäykät tilaisuudet ärsyttivät Sannaa niin, että karkaaminen olisi ollut lähellä jo monta kertaa, jollei hän aina jäisi kiinni jo suunnitteluvaiheessa.
Iltaisin Sanna istuskeli sängyllään ja katseli ovea, joka ei koskaan avautunut. Tai avautuihan se, mutta Lila tai Lolahan sieltä ilmestyi kertomaan, että olisi aika käydä kylvyssä ja nukkumaan. Rakastettiinkohan häntä? Miksei kukaan näyttänyt sitä?
Olen surullinen. Elämäni vaihtui rakkaudentäytteisestä kylmään ja jäykkään. Voiko tämä todella olla jonkun suurin haave? En toivonut tätä, en todellakaan. Minua vaaditaan käyttäytymään kauniisti, täydellisesti, enkä saa tehdä mitään. Jopa puhetapaa säädellään ja kirjoitusasua opetetaan erikseen. Iltapäivisin, kun haluaisin tehdä jotain omaa, minulle opetetaan edustustehtäviä, ja pitkät, jäykät illalliset kestävät myöhään iltaan saakka. Haluaisin vain olla ja kalastaa, en opetella oikeaa kävelytyyliä!
Joka ikinen ilta Sanna käpertyi sänkyynsä, peiton alle, ja itki itsensä uneen. Miten hänellä olikaan ikävä äitiä, isää ja kasvattivanhempiaan.
Aamulla, viiden aikaan, Sanna kiskottiin ylös sängystä, hänen hiuksensa laitettiin ja meikki tehtiin uudelleen. Täysin laitettuna, koulupuvussaan, Sanna marssi kouluun, joka kerta ajatellen, että TÄNÄÄN olisi päivä, jolloin hän ei palaisi takaisin.
Päätös petti joka kerta. Allapäin hän käveli portaita ylös, masentuneena kaikesta siitä, mitä hänellä oli nyt harteillaan.
Öisin, kahden aikaan, Sanna puki ylleen ja hipsi ovesta ulos, lammelle, kalastamaan.
Enimmäkseen hän sai saaliikseen vain saappaita, mutta silti hän rakasti kalastamista. Se oli ainoa asia, jota häneltä ei viety pois (koska kukaan ei tiennyt siitä), ja siitä hän piti kiinni kynsin ja hampain.
Myös susien kanssa leikkimisestä hän piti. Häntä aina kiellettiin, mutta veri virtasi suonissa, valmiina seikkailuun.
Nämä yöt päättyivät siihen, että puolen neljän aikaan pikkuruinen ja erittäin väsynyt tyttönen makasi pelihuoneen sohvalla, kevyesti torkkuen.
Aika kului. Sannasta oli kasvanut kaunis 17-vuotias tyttö, jonka haaveet olivat edelleen samat.
(ruudut... -.-) Hän haaveili pienestä mökistä metsän keskellä. Joka ei erottuisi mistään, jossa hän saisi vain olla, luonnon keskellä, rauhassa, jota hän niin kovin kaipasi ja rakasti, ja elämässä, joka oli pienelle tytölle ollut vain haave.
Koulu kuitenkin kutsui, aivan kuten ennenkin. Mikään ei ollut muuttunut - ei nyt, eikä koskaan.
Eräänä päivänä koitti päivä, jolloin oli Sannan vuoro astua Fyfferbergin herttuattareksi. Herttuapari oli kuollut, ja vaikka Sanna niin kovin Lilaa ja Lolaa rakastikin, hän päätti antaa tytöille oman elämän.
Mutta murehtiessaan palvelijoidensa kohtaloa, hän unohti kokonaan oman elämänsä.
Velvollisuudet vaivasivat, mikään ei muuttuisi...
... Ei nyt...
... Eikä koskaan.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Tässäpä tämä :) Seuraavasta osasta en osaakaan sitten sanoa mitään, juonikuviot auki : D Hidasta, hidasta... Mutta toivottavasti maltatte odotella ;)
Kommentit