Naapurina meillä oli nuorehko, hieman villiä elämää viettävä nainen. Hänen kanssaan ystävystyin, siitä huolimatta, että elämäntilanteemme olivat aivan erilaiset.
Taloomme kuului autotalli, jossa oli edellisten omistajien jäljiltä vanha autonromu. Max innostui sen kunnostamisesta siihennähden, että haaveili siitä meille perheautoa.
Hän viihtyi hyvin auton parissa, ja minä kävin välilllä juttelemassa hänen kanssaan.
Emme olleet kovinkaan hyviä ruoanlaittajia, joten alkuun söimme ainoastaan voileipiä ja spaghettia. Yritin katsella vinkkejä netistä, kirjoista ja tietokoneelta sillävälin kun Max korjaili autoa, mutta etsintä ei oikein tuottanut tulosta.
Talo oli melko pieni: makuuhuoneeseen saimme juuri ja juuri mahdutettua sänkymme ja peilin entisestä huoneesta, olohuoneeseen ei nojatuolin, naulakon, kirjahyllyn ja juoksumaton lisäksi mahtunut juuri mitään, ja keittiön ruoanlaittotila jäi aika pieneksi pöydän jälkeen..
Onneksi meilllä oli yläkerta. Siellä oli kaksi makuuhuonetta, joista toinen oli hieman isompi. Lisäksi pieni aulatila yläkerrassa osoittautui sitten enemmän olohuoneeksemme, sillä sinne saimme mahdutettua television, sohvan ja tietokoneen. Olimme myös hankkineet itsellemme akvaarion.
Olimme asuneet tässä talossa vasta muutaman viikon, mutta kotiutuminen ei ollut vaikeaa. Muistotkin olivat alkaneet haalistua ja kadota, eikä kumpikaan meistä tuntenut kovinkaan suuria tuskia enää.
Minulla oli pieni epäilys, että olisin raskaana. En kuitenkaan uskaltanut puhua tästä vielä Maxille, vaikka tiesin tämän haluavan lapsia mahdollisimman pian.
Raskaus olisi niin alussa, että sitä ei kannattaisi vielä juhlia.
Asuimme kukkulan laella, ja sen alta näkyi koko esikaupunkialue. Talot olivat yksinkertaisia, suurinmmalta osalta vuokratontteja, ja täällä kyllä riitti tekemistä. Oli ranta, leikkikenttä, H&M, lemmikkipuisto...
"Löysitkö hyvän työpaikan?" Max kysäisi. Aivan - minut potkaistiin pellolle poliisintyöstäni, kun ilmoitin muuttavani Norjaan. Haaveilin tällä hetkellä armeijaurasta, mutta vapaita paikkoja ei ollut. Max työskenteli tiedeuralla, tällä hetkellä koehenkilönä, mutta pian saapuvat ylennykset toisivat meille lisää rahaa. Rahatilanne oli melko tiukka, sillä talosta saatu 300 000 ja perinnöksi saatu 400 000 olivat kuluneet lähes kokonaan kaikenmaailman byrokratiakuluihin.
Juttelin säännöllisesti Santerin ja Sannan kanssa puhelimessa, kerroin kuulumisiani ja he kertoivat omiaan. Valitettavasti, meidän muutettuamme Norjaan, liiga oli iskenyt kyntensä sisaruksiini. Heidän vanha talonsa oli poltettu, ja he olivat joutuneet muuttamaan. Jotta sisarukseni saisivat olla lähelläni, olin pyytänyt heitä muuttamaan Norjaan, kunhan aikuistuisivat. Santeri seurusteli kasvattiperheensä tytön kanssa, ja olin iloinen, että hänkin oli löytänyt itselleen jonkun. Sanna ei kovin usein suostunut puhumaan kanssani, mutta sen verran mitä minä tiesin, oli hän joutunut huonoon seuraan.
Väsymys painoi silmäluomiani yhä aikaisemmin ja aikaisemmin. Ilmat olivat melko viileät, elettiinhän nyt kesän loppua täyttä häkää.
Pienet tulikärpäset tanssivat joka ilta meidän ikkunamme alla. Kuuntelin autotallista kuuluvaa kolinaa. Se jatkuisi aina pitkälle yöhön, niin innoissaan Max oli tulevasta autostamme.
Aamuisin heräsimme auringon valaistessa koko olohuoneen. Auringonsäteet yrittivät tunkeutua avoinaisesta oviaukosta meidänkin huoneeseemme, ja linnunlaulu kuului ikkunankin läpi.
Kun viimein lähdin varmistamaan raskauttani neuvolaan, selvisi, että olin melkein viidennellä kuulla. Max oli tosi innoissaan, hän ei olisi malttanut jättää minua hetkeksikään kotiin.
Tyytyväinen hän oli myös töissään, ja innoissaan esitteli työtovereilleen ultraäänikuvia.
Minua vaivasivat tylsät syksyn työt, kuten haravointi. Se oli työtä, jota vihasin, mutta koska piha olisi pidettävä kunnossa, ei auttanut valitella.
Myös pahoinvointi vaivasi, vaikka raskaus oli jo melko pitkällä.
Päivisin valmistin itselleni lounaan, ja menin ulos pihatuolille istumaan. Ulkona oli jo todella viileää, mutta laittamalla lisää vaatetta päälle kesti jopa marraskuun tuulisen viiman.
Myös väsymys vaivasi niin, että jouduin ottamaan päivätorkkuja.
Kun Max saapui iltaisin töistä, hän kävi ensimmäisenä tarkastamassa minun vointini.
Aika kului, eikä yhteydenottoja tullut. Oli jo talvi, puiden lehdet olivat ajat sitten pudonneet ja oksat jäätyneet.
Olin seitsemännellä kuulla, oli tammikuu. Vuosi oli juuri vaihtunut, mutta me emme juhlineet sitä kovinkaan ihmeellisesti.
Koska nälkä oli hirmuinen tässä vaiheessa, jouduin usein syömään aamupalaa itsekseni.
Max rakasti vielä syntymätöntä vauvaamme. "Mikäs annetaan nimeksi isin pojalle?" Aivan, olimme käyneet neuvolassa ja saaneet tietää vauvan olevan poika. Nimi oli vielä hakusessa, mutta kyllähän sen ehtisi miettiä vaikka pojan synnyttyä.
Meidän rakkautemme kukoisti vielä. Olimme itseasiassa olleet yhdessä nyt tasan kuusi vuotta. Olimme molemmat viettäneet syntymäpäiviä, kun täytimme 21 vuotta. Elämä oli aika ihanaa, vaikka minua hieman katsottiin kieroon nuoren ikäni vuoksi.
Löytyihän se unelmien työpaikkakin! Pääsin alokkaaksi paikalliseen armeijaan, mutta töissäkäyntini vielä oli hieman hankalaa.
Jäin katselemaan kaunista näkymää ikkunasta.
Tämä oli uskomattoman kaunis paikka!
Kuten äitini muinoin, harrastin maalausta. Portaiden takana oli sopiva piilopaikka maalaustelineelle, ja siitä näkisi kummallekin ovelle. Olin jo hieman vainoharhainen..
Oli aivan tavallinen lauantaiaamu, tosin sillä erotuksella, että Maxin piti mennä töihin ja tänään olisi minun laskettu aikani.
"Maalisvauva" Max tokaisi ja suukotti minua ennen töihin lähtöään.
Aivan, hän uskalti jättää minut kotiin. Neuvolassa oli sanottu, että vauva tuskin syntyisi laskettuun aikaan, joten olimme aika rauhallisin mielin. Minä tosin tunsin välillä pieniä supistuksia, jotka enteilivät äkkilähtöä.
Juttelin ihmisten kanssa, jotka vaikuttivat kiinnostavilta. Minulla oli jo pitkä liuta ystäviä, mutta ei muutama ikinä haittaa tekisi!
Illalla Max juoksi ensin vessaan, sen jälkeen minun luokseni.
"Mikä on noin tärkeää" naurahdin katsellessani ylösalaspomppivaa aviomiestäni. Hän näytti aivan pieneltä lapselta, joka oli juuri saanut tietää jotain äärimmäisen hauskaa.
"Ne on saatu kiinni! Koko liiga! Me ollaan turvassa Suvi, me ollaan turvassa!"
Katsoin Maxia sisäistämättä ensin asiaa lainkaan. "No sehän on hieno juttu!"
Sitten se iski tajuntaani. " Vautsi! Me ollaan turvassa!" Hyppäsin Maxin syliin ja rutistin tätä.
Max kulutti illan opiskeluun, sillä hän halusi kovasti yletä työssään.
Sitten hän tutki tähtiä, ja löysi yhden uuden, josta saimme 500 simeolonia!
Illalla hän kävi nukkumaan samaan aikaan, kun minä raahauduin aamiaiselle.
Vatsassani oli omituinen, hieman ontto tunne, ja epäilin, että minun pitäisi herättää Max ja lähteä käymään sairaalassa.
En kuitenkaan viitsinyt tehdä sitä, vaan valmistin myös hänelle aamiaista.
Se oli kyllä virhe, sillä vain muutama tunti sen jälkeen synnytykseni alkoi.
"Suvi rakas, ei se voi sattua noin paljon!" Max parahti kuunnellessaan itkuani.
Kaikki se vaiva.. No, eipä ollut turhaa! Nimittäin meille syntyi poikavauva.
" Annetaanko hänelle nimeksi Lauri?" Max kysyi ja katsoi minua. Nyökkäsin ja käänsin sitten katseeni pikkuiseen.
Lauri oli todella suloinen vauva. Muutaman viikon ikäisenä hän ei itkenyt lähes lainkaan, eikä meillä ollut mitään ongelmia.
Hän nukkui sängyssään iloisena, ja välillä kuuntelimme Maxin kanssa pientä jokeltelua jatkuvasti.
Max ei ollut vielä kertaakaan uskaltautunut vaihtamaan vaippoja, mutta minua touhu ei häirinnyt.
Törmäsin Maxiin, juuri kun hän oli tullut töistä. Hän paiskoi esineitä, ja tappeli roskiksen kanssa. "Mikä hätänä rakas?" kysyin ja katsoin häntä kummastuneena. "Auto.. Se meni rikki, taas!" Max parkaisi ja jatkoi: " En IKINÄ saa sitä korjattua.." ------------------------------------------------------------------------------------------- Siinäpä teille osa :) Kommentoikaa ihmeessä!
Kommentit