Täältä tulee osa 9 :) Vähän erikoisempaan malliin: ensin seuraillaan Suvin ja Maxin elämän parasta päivää, ja jatketaan tarinaa Santerin ja Sannan uudella elämällä ja lopussa tapahtumat kuroo yhteen mielenkiintoinen juonenkäänne :) Tässä osassa näette myös juuri asennetun valaistushackin muokkaamat kuvat :D
Muistakaa kommentoida tätäkin sekametelisoppaa !
-----------------------------------------------------------------------
*makuuhuone*
Oli aikainen aamu, ja Saara asetteli viimeisiä tuoleja paikoilleen. Pöytäliinat oli silitetty, ja päivästä oli tulossa huumaavan kaunis - täydellinen kesäpäivä täydellisiä häitä varten.
Suvin hiukset oli aseteltu kauniisti nutturalle. Äidiltään hän sai kuitenkin moitteita siitä, että ei ollut malttanut pysyä poissa auringosta, sillä sen seurauksena oli tyttö palanut ja joutuisi viettämään hääpäiväänsä punaisena kuin rapu.
"No, äiti.. Mitäs pidät?" Suvi kysyi hieman ujostellen. He olivat Maxin kanssa kokeneet niin paljon.. Aikuistuminen olikin ollut hankalampaa, kuin he olivat kuvitelleet, eikä se yhteiselo aina niin helppoa ollut. Onneksi talossa oli vielä opastavat vanhemmat - eipähän tarvinnut kaikkea opetella itse.
"Näytät hienolta! Ja on syytäkin, tämä on elämäsi onnellisin päivä" Saara sanoi ja kyyneleet silmissä halasi tytärtään. Hän oli todella onnellinen tämän puolesta. Suvin ja Maxin suhde oli kestänyt jokaisen kolhun, joka heitä kohti heitettiin, ja he olivat todella ansainneet tämän.
Suvi vaihtoi ylleen hääpukunsa, tarkasti meikkinsä ja käveli sitten rauhallisesti pihalle, jossa Max jo odotti hääkuvaajan kanssa. He olivat päättäneet hääkuvien ottoajan juhlia aikaisemmaksi, ettei se sitten häiritsisi heidän onneaan.
*virallinen hääkuva*
*hääkuva 2*
" Oletko onnellinen?" Max kysyi.
"Aina" Suvi vastasi, iski silmää ja painoi kevyen suukon sulhasensa huulille. Parista huokui kauas se onnellisuus, joka teki heidän elämänstään (suhteellisen) helppoa.
Häävieraita alkoi tulvia hieman joka suunnasta. Joukossa oli entisiä luokkakavereita, Maxin isä ja muutama heidän vanhempiensa tuttu.
Viimeiset vitsit ja vihkivalat ennen kuin oikea seremonia voisi alkaa. Max leikki karkaavaa sulhasta, mutta Suvi nappasi tämän kädestä kiinni ja nauraen otti sormukset esiin.
"Max, olen tosi iloinen siitä, että tahdot liittyä Sunshinen sukuun"
"Tahdon, totta helvetissä kun morsian on noin kaunis" Koko hääseurue purskahti nauruun, samoin Suvi.
Max iski silmää häävieraille ja poistui paikalta machomiehen elkein.
Oli heidän koulutovereistaan muodostunut muutamia muitakin pareja..
"Haluaisin nostaa maljan Suville, vastavihitylle vaimolleni...
... joka on parasta ja rakkainta mitä elämässäni on" Max sanoi. Suvi pyyhkäisi kyyneleen silmänurkastaan ja naurahti hiljaa.
Häävalssia pari sai tanssia aivan kahden, sillä muita vieraita kiinnosti enemmän banaanikakku, jota myös hääkakuksi kutsutaan.
Ja tulihan se hääsuudelmakin sieltä, vihdoin ja viimein.
*pikataloesittely*
Oli tavallinen elokuinen aamu, perheen äiti oli innokas opiskelemaan, aivan kuten aina ennenkin. Nainen totteli nimeä Lucy, ja hän ei ollut koskaan toivonut mitään enempää, kuin perhettä. Ensimmäisen lapsen jälkeen hän ei kuitenkaan ollut saanut yhtään lasta.
Perheen isä, Matt, lähenteli jo kuuttakymmentä. Teini-ikään ehtinyt tytär, Sara, taas oli kuin satukirjasta - mallilapsi, joka lopulta perisi prinssin ja puoli valtakuntaa.
Perhe oli kuin vanhanajan kiiltokuvasta - vanhemmat aidosti kiinnostuneita lapsensa harrastuksista, mies kävi töissä, varsin hyväpalkkaisena, ja he asuivat turvallisimmalla asuinalueella, mitä pienestä kaupungista löytyi.
Ystäviä oli vaikka muille jakaa, ja perhe oli koko naapuruston suosiossa.
Iltaisin he kaikki söivät saman pöydän ääressä, aina samaan aikaan ja aina terveellistä ruokaa. Elämä oli niin täydellistä, kuin se vain voi olla.
Sen sijaan, että tytär lähtisi juhlimaan, hän otti kuuman kylvyn ja siirtyi sen jälkeen lueskelemaan omaan huoneeseensa.
Äiti katseli joka ilta televisiosta säätiedotuksen, ja sen jälkeen lähti yöpuulle.
Makuuhuone maalaistyylissään oli vanhempien pyhättö, jonne lapsilla ei ollut asiaa - ilman lupaa.
Aamuisin perheen huoltaja, isä, pukeutui työasuunsa ja valmistautui ankaraan tehtäväänsä ambulanssin kuskina.
Hän saattoi lukaista päivän lehden, joskus hän avasi television.
Äidin tapoihin kuului joka-aamuinen suihku.
Tämän jälkeen keittiöstä leijaili lettujen houkutteleva tuoksu.
Perheen tytär pukeutui, pakkasi koulukirjansa ja muut tarvikkeensa ja lähti sitten aamiaiselle.
Ennen tätä töihin lähtevä isä sai halauksen.
Kuten kunnon tyttöjen kuuluisi, ei hän mennyt kouluun bussilla, vaan taittoi viiden kilometrin matkan kävellen.
Eräänä aamuna perheen elämä sai lisäenergiaa.
"Hän on perheestä, jossa hänellä ei olisi enää kauaa turvallista.." Nainen sanoi kohtalokkaalla äänellä ja ojensi tytön uudelle äidilleen. Väsynyt tyttö painautui vierasta naista vasten ja tunsi turvallisuutta.
Mutta olivatko ne asioita, joita hän ei tuntenut kotonaan?
Täällä hän sai rakkautta isosiskoltaan. Sisarrakkaus kukoisti, ja hänen kanssaan leikittiin joka ikinen päivä.
Siskolla oli myös aikaa ja kärsivällisyyttä opettaa pientä maailman asioissa.
Myös isukki rakasti häntä, ja osoitti huomiotaan joka ikinen ilta ja aamu, aina kun töiltään ehti.
Mutta olivatko ne asioita, joita hän ei entisessä kodissaan saanut kokea?
Iltaisin hänet peiteltiin sänkyyn, ja hänelle laulettiin unilaulu. Tyttö nukahti nopeasti kuullessaan tutun sävelmän, ja hän näki aina kauniinsuloisia unia.
Perheen suunnaton onni katkesi, kun perheeseen adoptoitiin myös toinen lapsi, poika tällä kertaa. Poika oli samasta perheestä kuin tyttökin, yhtä turvattomana, mutta paljon katkerampana.
Tämän pojan sopeutuminen uuteen elämään oli yhtä tuskaa. Hän kaipasi entistä kotiaan, vanhempiaan, eikä suostunut tutustumaan uusiin vanhempiinsa.
Perheen äiti oli huolissaan. Hän toivoi kovasti pojan asettuvan paikoilleen ja lakkaavaan murhetimasta menneitä, mutta ei voinut nopeuttaa tapahtumaa.
Aika kului, ja perheen ainoa biologinen lapsi oli jo melko lähellä täysi-ikäisyyttä.
Adoptoidut lapset olivat saavuttaneet teini-iän ja lapsuuden, ja äidin hiukset olivat harmaantuneet.
Tänä päivänä poika pudotti pommin.
"Haluan mennä tapaamaan vanhempiani"
Hän ei voisi estää tätä. Ei mitenkään.
Sinä iltana keskustelu makuuhuoneessa oli kiivas. Molemmat tiesivät, että lapset olisi päästettävä kotiinsa, jos nämä niin tahtoisivat. Mutta se teki kipeää.
Perheen vanhimmat lapset olivat ystävystyneet, lähentyneet, ja lopulta seurustelleet.
He toivoivat yhteistä tulevaisuutta, mutta asiasta oli vaikea puhua.
Seuraavana aamuna poika ja tyttö pukeutuivat, halasivat sijaisvanhempiaan ja lähtivät matkaan.
"Tule Sanna, matka on pitkä"
"No, mitäs pidit häistämme?" Max kysyi kujeillen.
"Hääyö on vielä viettämättä..."
Ikuista rakkautta oli vannottu jälleen kerran Sunshinen perheessä. Perheen pääpari oli tässä.
Aika kului sietämättömän hitaasti. Mutta eräänä päivänä koko elämä sekoittui yhdeksi sekamelskaksi..
Aika kului sietämättömän hitaasti. Mutta eräänä päivänä koko elämä sekoittui yhdeksi sekamelskaksi..
Maxin täytyi mennä työhönsä, hän työskenteli väliaikaisesti toimittajana.
Suvia kiusasi visainen rikosjuttu, ja Teron oli lähdettävä hoitamaan kiireinen leikkaus.
Oveen koputettiin. Vihellellen Saara asteli ovelle, katseli siihen heijastuvaa tummaa varjoa ja avasi sen.
"Kai..? Mitä sinä?" Keskellä päivää kuului laukaus, miehen naurua ja naisen huutoa.
Saara pyyhkäisi veret otsaltaan ja hiuksistaan, avasi silmät.
Tässä se oli. Hänen elämänsä. Hän kuolisi nyt. Juuri nyt.
Silmät sulkeutuivat ja ruumis vaipui elottomaan kasaan.
Tero löntysteli kotiin varmistettuaan ensin potilaan olevan kunnossa.
Hänen silmiinsä osui kuitenkin näky, jota hän ei olisi koskaan uskonut näkevänsä.
"Ihanaa, te tulitte takaisin! Santeri, Sanna, minulla on ollut teitä niin hirveä ikävä!"
"Lähdetään heti moikkaamaan äitiänne!" hän jatkoi.
Sanna astui ovesta sisälle ja järkyttyi. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan ja oksennus kolkutteli kurkussa.
"Sanna-rakas, mikä hätänä?" Tero kysyi ja katsoi lastaan huolestuneena.
"Äiti... Äiti... ÄITIIIII!"
Tero katsoi tyttöä kummastunut ilme kasvoillaan, asteli ovelle ja kohtasi karmaisevan näyn. Tuota näkyä hän ei unohtaisi ikinä eläessään.
Muutaman tunnin kuluttua poliisiauto saapui, ja poliisi haki Saaran ruumiin pois sekä siivosi verisotkun lattialta.
Sanna istui Suvin ja Maxin huoneessa, paniikissa, itkien ja nauraen samaan aikaan.
Tero tunsi olonsa lannistuneeksi. Saara oli tapettu. TAPETTU!
"Lapset.. Meidän on parasta keskustella hieman."
Suvi saapui kotiin huolestuneena. Hän oli saanut tietää, että heillä oli käynyt poliisiauto, mutta hänelle ei kerrottu, mitä oli tapahtunut.
"Sanna!? Santeri?! Vautsi, tosi kiva nähdä!"
Hän hiljeni nähdessään itkuisia kasvoja. "Missä äiti on?"
Teron selitettyä tilanteen, Suvi ei ollut uskoa kuulemaansa.
Tero koki parhaakseen kertoa lapsille Saaran menneisyydestä.
"Olen pahoillani isä, mutta... En pysty kuuntelemaan enempää!" Suvi parkaisi kun Tero oli saanut kertomuksensa loppuun.
Omassa makuuhuoneessaan Suvi saattoi päästää kyyneleet valloilleen.
Hänen äitinsä elämä! KOKO ELÄMÄ! Se kaikki oli riistetty, viety pois. Päivänä, jolloin hän olisi viimein nähnyt menetetyt lapsensa... Se kaikki oli kuin huonoa pilaa.
Tero lähti viemään lapsia oikeaan kotiin, ja selittämään tilannetta. Suvi odotti kauhuissaan hetkeä, jolloin Max tulisi ja pelastaisi hänet kaikelta pahalta.
Illalla Max soitti isälleen.
"Oliko aivan pakko?! Sinä, SINÄ tapoit hänet! Isä... EN voi uskoa tätä!"
"En halua puhua kanssasi enää koskaan! EN KOSKAAN, ymmärrätkö nyt! Mieti tekemisiäsi rauhassa, pilasit kaiken! Helvetti soikoon, en olisi ikinä uskonut! Painu vittuun selityksinesi äläkä enää koskaan tule takaisin!"
"Max.. Entä jos... Jos minäkin kuolen?" Max kietoi kätensä Suvin ympärille, ja siihen turvalliseen tunteeseen Suvi viimein saattoi nukahtaa.
Yöllä he heräsivät puhelimen soidessa.
"Suvi, Sunshine. Aivan.. Kyllä. Ei... EI!"
Suvin silmiin nousivat kyyneleet. MIKSI?
"Suvi, mikä hätänä?"
"Isä... Isä. Hän.. Oli hukkunut.. Hypännyt sillalta.."
"Max, tämä kaikki on yhtä helvettiä!"
Max halasi vaimoaan lujasti, rakastavasti, yritti suojella tätä pahalta maailmalta.
"Suvi olen todella pahoillani. Me emme voi muuta kuin jatkaa elämää, ymmärräthän sen?"
Max tarjoutui hieromaan Suvin kipeitä hartioita. Suvi nyyhkäisi viimeisen kerran, kokosi sitten itsensä ja halasi rakasta aviomiestään, jonka tuki oli tärkeämpää kuin mikään muu.
Elämä kului uomissaan pitkän aikaa. Vähitellen suru heidän harteiltaan väheni, haihtui lähes kokonaan pois.
Max sai kuitenkin soiton eräältä vanhalta tuttavaltaan.
(tuo peilikaappi muuten käyttäytyy tosi oudosti :o)
"Mitä? Liigan johtaja on vaihtunut?"
"Kuollut?"
"Miten niin olet vaarassa? Mihin minä muka menisin?"
"Olen tosissani Max! Jos et lähde, kuolet!"
Sekä Suvi, että Max lähestyivät toisiaan samalla ajatuksella.
"Miten olisi uusi elämä..? Jossain muualla?" he puhuivat toistensa suuhun, yhtä aikaa.
"Norjaan?"
He pääsivät yhteisymmärrykseen. Huomenna he lähtisivät, heti ensimmäisellä laivalla kohti Norjaa, jonne Suvi saisi varmasti siirron. Uusi elämä, uusi alku...
He eivät vain tienneet, että Saarakin oli jäljitetty.
--------------------------------------------------
Voolaa! :)
Kommentit