Voi luoja! Kiva, kun rajaan nämä kuvat toisella koneella ja tässä ne ei näy.. -.- No, yritän ratkaista ongelmaa :)

--------------------------------------

Suvi:

 

Odottelin muutaman minuutin, ja näin auton ajovalot. Max oli luvannut minulle jotain hauskaa, jotain uutta maistettavaa alkoholin lisäksi.

En ollut varma, haluanko kokeilla sellaista. Olin jo melkoisen pahasti koukussa ryyppyreissuihin, olihan minulla aina viskipullo sängyn alla niiden lisäksi..

”Moi Max!”

Aamuvarhaisella kävelin kotiin. Ilta oli päättynyt melkoisen hyvin, en kokeillut mitään huumeita, mutta… No, join aika paljon.

Kello oli puoli kuusi, kun viimein kömmin sänkyyni nukkumaan. Porukat heräisi vasta puolen tunnin päästä, ja nukuin aina viikonloppuisin vähintäänkin kymmeneen, joten he eivät huomaisi mitään.

Aamiaisella oli hieman kireä tunnelma, vaikken ollut sitä huomaavinani. Lopulta äiti pamautti sen:

”Suvi.. Sinä saat pikkusisaren!” He olivat käyneet ultraäänessä, ja pienokainen oli paljastunut tytöksi. Kaikki vaikutti vielä olevan hyvin. Totta kai olin iloinen, heidän ja itseni puolesta, mutta en voinut olla tuntematta pientä katkeruutta. Edelliset lapset oli viety pois, en näkisi heitä enää koskaan.

Jätin vanhemmat vielä juttelemaan keskenään, ja kävin tilaamassa itselleni vaatteita ja muuta roinaa eräästä ihanasta nettikaupasta.

Kun kävin etsimässä itselleni naposteltavaa, he juttelivat vieläkin. Isälle lapsen saanti ei näköjään enää ollut niin iso juttu, kuin aikaisemmin. Ainakaan hyvällä tavalla..

”Hän ei vaikuttanut olevan asiasta kovin innoissaan..” valittelin Tainalle. Hän oli isoäitini, siis todella tärkeä minulle. Taina ja hänen orpokotinsa olivat vain jääneet lapsuuskaupunkiini. Valitettavasti hän alkoi olla todella vanha, ja odotin kauhulla soittoa, jossa kerrottaisiin hänen kuolleen.

Kirjoittajan huomio: Suvi ei tiedä perheensä menneisyydestä, ja luulee Tainaa isoäidikseen

”Kyllä, aivan. Lupaan, etten sotkeudu tähän asiaan. Joo, lupaan. Öitä mummi!”

Taina huokaisi. Milloinkohan he aikoivat kertoa tuolle lapselle totuuden? Kyllä hän saisi sen tietää, ennemmin tai myöhemmin.
 

Etsin kuumeisesti itselleni työpaikkaa, halusin poliisiuralle ja terästitaaninaiseksi! Se oli suurin haaveeni, olin haaveillut siitä pikkutytöstä asti. Max ei ollut kovin innoissaan asiasta, en tiedä miksi. Joka tapauksessa, kirjoitin hakemuksen poliisilaitokselle, sillä he etsivät uutta välituntivalvojaa.

Sitten muistin huomenna olevan historiankokeen, ja aloin kertailla siihen. Siinä menisi taas koko yö…

Yön hiljaisuudessa kuului ainoastaan katkonainen hengitys ja raskaat askeleet. Kukaan perheestä ei huomannut, että heidän jokaista liikettään seurattiin, ja että kukaan heistä ei olisi turvassa. Ei nyt, eikä koskaan.

Aamulla Tero ja Saara heräsivät. Tero iloisena, Saara maansa myyneenä. Hänen mielestään Tero oli aivan liian välinpitämätön kaiken heitä koetelleen suhteen.
 ”Saara rakas, ole kiltti ja yritä ymmärtää! Heidän on parempi olla turvassa, paikassa, jossa heille voitaisiin taata onnellinen elämä, vailla tuskaa murhamiehistä!”
 

Ja siitähän puhkesi taas riita. Viime aikoina olin kuunnellut sitä hyvin usein. He riitelivät joka ikinen aamu, joka ikinen ilta.. Milloin Tero oli liian välinpitämätön, milloin äidin raskaushormonit häiritsivät liikaa, milloin minun kasvatukseni oli huonoa, ja miten he eivät voisi olla turvassa. En ymmärtänyt, mitä pelättävää meillä voisi olla, mutta en jaksaisi kuunnella enää tuota rasittavaa riitelyä!

Kun kuulin makuuhuoneen oven paukahtavan ja kattiloiden räiskämisen, tiesin, että nukkumisen voisin unohtaa. Keittiössä oli valot, ja äiti valmisti munakasta sumein silmin. Koko perheeni oli kaaoksessa, pyörremyrskyn keskellä. Tilanne ei rauhoittuisi, ennekuin jompikumpi vanhemmistani tajuaisi, että tässä tarvittaisiin terapiaa, ja aika paljonkin.

Muutaman päivän ajan he pysyttelivät erossa toisistaan. Tai pikemminkin välttelivät toisiaan. Isä hoiteli pihapuita ja töitä, ja teki niitä jopa tavallista enemmän: hän lähti aamuvarhaisella ja palasi iltamyöhällä. Joskus hän tuli humalassa kotiin, ja silloin sain kuunnella hänen itkuaan. Asiat olivat todella huonosti..

Äiti taas yritti todistella olevansa todella hyvä vanhempi, ja vietti aikaa minun kanssani. Enimmäkseen puhuen tästä tilanteesta, mikä ärsytti aika lailla. Yritin antaa vanhempieni olla, sillä omat ongelmani alkoivat kasaantua: kävin lähes joka ilta juomassa, en ollut enää koulussa.. Kumpikaan ei kuitenkaan huomannut mitään, he velloivat omien ongelmiensa keskellä.

Koska en jaksanut enää äitini valitusta, päätin raahautua kouluun. Toivottavasti he saisivat asiat jo sovittua..

Äitin mukaan isäni käytöksessä oli jotain hämärää. Hän oli sopinut kaikenlaisia työmatkoja, ja lähti hieman liiankin iloisena töihin. Toisaalta ymmärsin häntä: äitiä ja hänen masennustaan oli vaikea paeta, ellei lähtenyt kotoa pois. Ongelma oli hänen, mutta hän jakoi sen meille. Isäni käytös oli kuitenkin niin välinpitämätöntä, että uskoin eron tulevan piakkoin.

Uskomatonta, mutta totta, he olivat riidoissa todella monta kuukautta. Äidin raskaus oli jo viidennellä kuulla, eivätkä he olleet onnistuneet sopimaan asioita millään lailla. Isä nukkui nykyisin yöt sohvalla, ja äiti makuuhuoneessa. He eivät puhuneet toisilleen, mikä sikäli olisi mahdotonta, sillä isä tuli töistä nykyisin vasta yhdentoista jälkeen ja lähti jo puolen viiden aikoihin. Äiti nukkui lähestulkoon koko ajan, ja minä yritin tsempata koulussa, sillä olin saanut biologiasta, matematiikasta ja ruotsista kiiltelevän punaisen nelosen koepaperiin.

Läksyjä en ollut tehnyt aikoihin, olin hukannut ne jo ennen kotia, mutta tänään toin ne urhoollisesti, ja aloin heti pakertaa niitä. Äiti oli jokseenkin tyrmistynyt, hän ei edes huomannut, että tulin kotiin. Hän vain seisoi puhelimen edessä ja tuijotti sitä hämmentyneenä.

Saaran olo oli todella kurja. Hän oli saamassa elämänsä viimeistä kertaa lasta, ja koko perhe oli hajoamassa käsiin. Mies pettää, tytär ei osallistu mihinkään, ja hän joutuu tekemään kaiken. Masennus, pyh. Jos kukaan muu ei viitsi tässä talossa tehdä mitään.. Kyllähän hän oli koko ajan tiennyt, että siellä taustalla kolkutteli joku ihan muu ongelma, mutta muista oli niin paljon helpompi tehdä syyllisiä!
 

Minun työni sujuivat ihan hyvin. Olin vieläkin välituntivalvoja, mutta pomoni lupasi minulle ylennyksen parkkitalon valvojaksi, mikäli käyttäytyisin hyvin. Tänään oli testipäivä, jonka perusteella minut ylennettäisiin, tai alennettaisiin kynänteroittajaksi.

Äitini oli aloittanut romaanin kirjoittamisen. Toisin kuin muut, hän ei keksinyt asioita, vaan kirjoitti omasta elämästään. En saanut kurkkia kirjoituksia, joten mitä kaikkea kummallista hänen elämässä olisikaan!

”Tero, sinun täytyy sopia vaimosi kanssa! Eihän se nyt käy järkeen, että kun vaimo on seitsemännellä kuulla raskaana, olet kuin kiveen kahlittu! Sitä paitsi riitelynne häiritsee varmasti vauvan kehitystä!"

Kun isä saapui olohuoneeseen, kerrankin ajoissa, kyselin häneltä, mitä teemme äidin suhteen. Ja heidän suhteensa.

”Minä en halua elää talossa, jossa vanhemmat ovat olleet seitsemän kuukautta puhumatta toisilleen! Olisitte jo eronneetkin, jopa sen ihme ajan kanssa, mutta ei! Te ette voi edes sopia! Olisiko se liikaa vaadittu, vai? Vai onko kaikkien muiden elämän pilaaminen merkityksetöntä teidän elämässänne, jossa ette edes näe toisianne, koska olet AINA töissä!”

Hän oli todella hämmästynyt tästä purkauksesta, ja kun menin omaan huoneeseeni nyyhkyttäen, hän jäi typertyneenä seisomaan olohuoneeseen.

”Anteeksi Suvi, olen todella pahoillani, että tämä on vaikuttanut sinuun niin pahasti.. Mutta tilanne on mikä on. Toivottavasti ymmärrät..”

”Isä, en ikinä tule ymmärtämään sitä, miksi haluat tuhota perheesi asioiden selvittämisen sijaan.”

”Mistä juttelit isäsi kanssa?”

”En mistään..”

Äiti alkoi kertoa minulle nuoruudestaan. Siitä, miten hänet oli huostaanotettu, tai oikestaan viety orpokotiin.

”Mutta miksi äiti? Miksi jäit orvoksi?”

”Se on pitkä tarina… Saat kuulla siitä joskus, sitten, kun olet valmis ymmärtämään tätä menneisyyttä. Olen pahoillani, mutta…”

Keskellä yötä heräsin kauheaan huutoon olohuoneessa. Tällä kertaa huutajana oli vain äitini. Paniikissa juoksin olohuoneeseen, nähden äitini lattialla, verilammikossa, huutaen apua ja itkien samaan aikaan. Juuri silloin isäni saapui huoneeseen, huomasi tapahtuneen, ja soitti äkkiä ambulanssin.

Äkillisen yökötyksen vallassa juoksin vessaan. Samassa tajusin erään karmaisevan asian… Omat menkkani olivat myöhässä. Ja pahasti.

Toivottavasti.. Toivottavasti en olisi raskaana!

Isä oli kuullut nyyhkytykseni, ja saapui kylpyhuoneeseen.

”Suvi. Äitisi… Hän.. No, synnytys alkoi, ja kaikki ei mennyt ihan putkeen. Me menetimme vauvan, ja äitisi oli vähällä kuolla” Sitten hän purskahti hillittömään itkuun, ja tajusin, että kaiken sen välinpitämättömyyden alla hän oli yrittänyt koko ajan suojella itseään, kaikelta tapahtuneelta.

Kun äiti viimein pääsi kotiin, hän oli todella maassa. Hän itki aivan hillittömästi, ja välillä löysin kotoa verisiä veitsiä. Isä aloitti äidin kanssa pariterapian, mutta se ei tuntunut tepsivän. Hän jatkoi myös omaa puhelinterapiaansa, mutta sekään ei auttanut.

Eräänä aamuna, kun äiti oli todella masentunut – olin taas löytänyt veitsen keittiöstä – päätin, että jään kotiin. Koulun päättäjäiset eivät olleet yhtä tärkeitä äitini rinnalla. Hän voisi vaikka tappaa itsensä!

Kun selitin suunnitelmaa äidille, hän nyökkäsi hiljaa. Kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin, ja kuulin ainoastaan hänen hiljaiset sanansa:

”Suvi, olen todella, todella pahoillani”

Lopulta myös isä jäi kotiin. Kun äiti oli mennyt nukkumaan, isä ponkaisi sohvalta ylös ja naurahti:

”Keksin täydellisen idean! Tiedän täydellisen paikan, jossa murheet unohtuvat! Soita sille kaverillesi, me lähdetään tätini mökille Twiikkii-saarelle!”

Tuumasta toimeen. Isä varasi meille lennot, ja taksin, joka tulisi seuraavana aamuna. Hän oli varma, että äiti piristyisi saarella, kaukana arjesta ja muista rasitteista!

Hänen suunnitelmansa olisi ainoa toivomme. Muussa tapauksessa äitini olisi mennyttä. Lopullisesti.

 

----------------------------

Tässä teille uusi osa :)

 Seuraavaa saatte odottaa vähän aikaa :D Älkääkä luulko, että tämä jatkuisi tällaisena jatkuvasti ;)