Täällä ollaan taas, uuden osan kera :) Tässä osassa onkin sitten ihan oikeasti rajatut kuvat :D 

-----------------------------------------------

Suvi

Äiti katseli televisiota koko aamun. Olin jo menettänyt toivoni, en saanut häneen mitään kontaktia.

Yritin halata.. Ei tulosta. Yritin jutella... Ei vastausta. 

Hän vain söi, katsoi televisiota ja nukkui. Kaikki elämänilo oli sammunut.

Minä sen sijaan tein matkavalmisteluja täyttä häkää. Hedelmäpuiden hoito, sadonkorjuu ja talon siivous olivat asioita, jotka täytyisi saada valmiiksi ennen matkaa.

Sitten lähdin työkaverini kyydissä sopimaan muutamasta lomapäivästä. Totta kai tahdoin mukaan! Ai niin, olin unohtanut soittaa Miralle!

Katsoin isää odottavasti, mutta hän ei suostunut paljastamaan matka-aikaa, eikä mitään muitakaan järjestelyasioita minulle. Hän vain käski minun huolehtia siitä, että äidillä olisi tavarat kasassa huomiseen aamuun mennessä. Minä taas raportoin hänelle tilanteesta - ei muutosta.

Kaikki tämä stressi aiheutti minulle isoja finnejä. Yritin parhaani mukaan kesyttää niitä finnivoiteella, mutta eipä siitä paljonkaan apua ollut.

"Saara, olisiko sinun aika jo ryhdistäytyä? Olet menettänyt lapsesi, kyllä. Mutta se ei ole sen arvoista, että heittäisit koko elämäsi hukkaan!"

" Ja sinäkö muka tiedät, mikä minulle on hyväksi! Aviomieheni, joka ei ole tukenut minua LAINKAAN, koko tämän helvetillisen tuskan aikana, tulee sanomaan minulle, mitä MINUN täytyisi tehdä! Välitätkö lainkaan lapsistasi? Annat nimittäin sellaisen vaikutelman, ettet välitä paskaakaan!"

"Saara, sinä tiedät, että tuo ei ole totta! Ja jos tietäisit, mitä kaikkea me olemmekaan sinun hyväksesi tehneet... Jos et saa asioitasi kuntoon, meidän on pakko erota, sillä minä ja Suvi emme pysty elämään kanssasi, kun kuljet täällä kuin haamu!"

"Siinä tapauksessa voit lähteä" Saara sanoi kylmästi, käänsi kasvonsa pois ja odotti Teron lähtöä. Mies huokaisi ja sulki oven hiljaa takanaan. 

Kyyneleet valuivat Saaran poskille. Loppuisiko hänen avioliittonsa nyt tähän?

Myöhemmin illalla Saara käveli makuuhuoneeseen, ja huomasi valveilla olevan Teron.

"Tero, olen pahoillani. Vaikka kuinka yritän, en saa tätä asiaa mielestäni! Olen menettänyt kolme lasta, ja sinäkin. Mikset edes yritä ymmärtää..." Hän katsoi miehensä kasvoja, joiden jäinen ilme suli hitaasti pois. 

Samassa Tero nappasi Saaran kainaloonsa ja kuiskasi hiljaa:

"Saara, olen yrittänyt ymmärtää! Totta kai minäkin tunnen tuskaa, mutta.. No, olen kuitenkin keksinyt keinon, miten piristyisit. 

Saara, minä rakastan sinua! En haluaisi mitään muuta niin paljon, kuin sitä, että olisit onnellinen. Mutta se ei onnistu, jos et itse ole halukas auttamaan itseäsi. Se ei ollut sinun syysi, se ei ollut kenenkään meidän syy." Hän hymyili Saaralle, antoi tälle suukon poskelle, ja yhdessä he kävivät nukkumaan. Hetken aikaa kaikki oli onnellista.

Aamulla Saara kävi läpi heidän öistä keskusteluaan. Olikohan hän kuitenkin sulkeutunut liiaksi kuoreensa? Entä jos hän oli itse aiheuttanut kaiken tämän? Syyttämällä toisia hänen omasta ahdingostaan..

Kun lentokentän taksi saapui pihaan, Saara tiesi, miksi Tero oli käskenyt hänen pakata lomavaatteet mukaansa.

Ajatukset myllersivät hänen päässään kuitenkin vahvoina. Hänellä oli tunne, että suurin taakka oli laskettu pois hänen harteiltaan.

*Pikataloesittely*

*Tarina jatkuu*

Saara astui ulos autosta ja tunsi häntä kohti painautuvan kostean lämmön. Kevyt tuulenvire hyväili hänen kasvojaan, ja auringonpaiste hänen farkuillaan sai hänet hikoamaan.

Hänen kasvonsa kääntyivät hymyyn hänen katsellessaan pientä mökkiä, aittaa ja rantamaisemaa. Hän oli lomalla!

"No, mitäs tykkäät?" Tero kysäisi ja nappasi Saaran halaukseen. 

"Elämäni paras yllätys! Ihan totta, kiitos" tämä vastasi ja hymyili. 

"Ihanaa, että vanhempiesi välit ovat jo paremmat!" Nyökkäsin Miralle, ja yritin saada hänet ulos ruskettumaan, mutta hän väitti olevansa liian tumma siihen puuhaan ja jäävänsä sisälle pelaamaan shakkia.

"Suvi, laita heti jotkut vaatteet yllesi! Aurinkoa et ota, ennenkuin tuo palaminen on parantunut." äiti ohjeisti, ja kyynelsilmin lähdin sisälle pukeutumaan.

Se osoittautui kuitenkin yllättävän monimutkaiseksi.. Ihoni oli niin kärventynyt, että ihan jokaikistä vaatekappaletta ei voinut käyttää.. Kaiken lisäksi jouduin vielä kestämään Miran ilkkuvaa naurua!

Äiti päätti koettaa onneaan, ja saikin kaupanpäälliseksi maailman ihanimman ja tasaisimman rusketuksen. Itse en kateudeltani saanut sanottua sanaakaan, vaan marssin mielenosoituksellisesti mereen.

Vesi kuitenkin kirveli niin pahasti, että minun oli pakko antaa periksi ja palata rannalle. Tällä kertaa istuisin varjossa!

Riippumatto ja sen houkutukset kuitenkin voittivat, ja vastarakennetun hiekkalinnanalun vierellä aloin keinua ja leikkiä. 

Äiti valmisti meille illallista. Oli jo aikakin, sillä emme olleet koko päivänä syöneet muuta kuin lentokoneen aterian. Koko porukka alkoi olla kärttyisä, ja vatsojen murina peitti alleen jopa lokkien kirkunan.

Valistin isää kertomalla, että ananasylläri on itseasiassa hapanimelällä kaalipossulla täytettyä ananasta. Hänen ilmeensä... Sitä ei voi sanoin kuvailla. 

Katselin iltamaisemaa ja huokaisin syvään.Tämä saari oli niin kaunis!

Aamiaisella yritin suostutella Miraa tulemaan minun ja äitini kanssa kaupungille viettämään rentoa tyttöjen lomaa. Hän kuitenkin kieltäytyi kohteliaasti ja kertoi tapaavansa vanhan ystävänsä, joka oli muuttanut perheineen tälle saarelle. Eihän minulla ollut mitään sitä vastaan, mutta emme oikeastaan olleet viettäneet aikaa yhdessä..

Kuunnellessani äidin mukapirteää jutustelua, aloin olla aika tylsistynyt. Jos hän vain pääsisi asiaan, kertoisi, mitä hänellä on sydämellään, ja jättäisi tuon smalltalkin väliin.

Pianhan se sieltä tulikin - isä oli varannut meille helikopterilennon. Halasin äitiä innoissani, ja pitkästä aikaa näin hänen silmissään sen onnellisen ja innostuneen tuikkeen. 

Retken jälkeen rentoutimme jännittyneitä jäseniämme - minä kuumassa lähteessä, äiti saunassa.

Sitten söimme lounasta. Äiti maistoi grillattua porsasta, minä ananasylläriä. Ei se ollutkaan täytetty ananas... Se oli ananaskeittoa! 

Kun auringon viimeiset säteet paistoivat meren yltä, siirryimme paikalliseen ostoskeskukseen...

... jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua. Pari bambumajaa, tulitanssija.. Sain kuitenkin ostettua matkamuistot itselleni ja ystävilleni.

Äitini valokuvasi innoissaan jokaikisen tapahtuneen asian. Minusta koko hänen elämänonnellisuutensa alkoi mennä yli äyräiden, mutta koska hän ei ollut aikoihin ollut niin onnellinen, päätin painaa asian villaisella.

Katselimme yhdessä tulitanssijaa, hurrasimme hänelle, istuimme aalloissa ja nautimme lämpimästä illasta.

Saara kuitenkin tunsi lievää haikeutta. Hän olisi halunnut jakaa tämän kaiken KAIKKIEN perheenjäseniensä kanssa - Santerin, Sannan ja syntymättömän lapsen.

Kello lähenteli yhtätoista, kun Saara nappasi vaahtokarkkeja ja alkoi paahtaa niitä. Suvi katseli aaltoja ja ihaili niiden kauneutta, kuunteli tulitanssijan musiikkia ja nautti heinäsirkkojen sirityksestä - kaikki kauniin, öisen tähtitaivaan alla.

Kotiin palattuaan Saara kävi vielä pikaisella yöuinnilla.

Hän pysähtyi ajattelemaan hetkeksi. Oliko kaikki sen arvoista? Ratkaisun, jota hän oli pyöritellyt päässään jo pitkään. Se tuntui yhtäkkiä turhalta. Mutta entä, kun paluu arkeen koittaisi? Jatkuisiko häntä raastava kipu, josta ei päässyt eroon? Voisiko hän elää normaalisti.. Enää koskaan? Jahdattaisiinko häntä koko hänen elämänsä? Hänen lapsiaan, hänen lapsenlapsiaan... Milloin piina loppuisi?

Lasi-ikkunan edessä hän pysähtyi vielä hetkeksi. Kannattaisiko elää peläten jokaista risahdusta, ja siten ehkä suojella itseään? Vai elää täysillä - ja kuolla myös. Nopeasti, varomatta. Kumpi on helpompi tapa? Pysyä elossa - vai päästää irti?

Lopulta, aamunsarastuksessa, Saara oli tehnyt ratkaisunsa. Hän käveli hiljaa, rauhallisesti, ketään herättämättä aitalle, ja otti laukussaan olevan veitsen esille.

Aamulla Suvi heräsi siihen, että häntä ei enää kivistänyt. Auringonottoon oli siis taas varaa! Riemuissaan hän ryntäsi ulos, suoraan aurinkoon. Kiireessä saattaa kuitenkin käydä niin, että aurinkorasva unohtuu...

Tero oli päättänyt viedä Saaran omalle rentoutumispäivälleen. He saisivat kahdenkeskistä aikaa, koko Twiikkii-saaren romanttisimmassa ravintolassa.

Suloiset katseet, viipyilevät suudelmat, pitkin vartaloa vaeltavat kädet... He olivat taantuneet teini-ikäisiksi.

Tero oli onnellinen. Monestakin asiasta - siitä, että Saara oli tarttunut avuntarjoukseen, ojennettuun käteen, joka oli valmis nostamaan hänet suosta, jossa hän eli, sekä siitä, miten hänen silmänsä tuikkivat ruokalistaa katsellessa.

Saarakin oli onnellinen. Tero oli antanut hänelle mahdollisuuden selvittää ajatuksiaan - rauhassa. Pieni herätys, kuten heidän keskustelunsa silloisena iltana, oli ollut kuitenkin paikallaan, jotta hän huomaisi hankalan tilanteensa.

"Saara, haluaisin nostaa sinulle maljan! Olet selvittänyt niin paljon, ja tuo ilo - ilo sinun silmissäsi. Se kertoo, että toivo ei ole menetetty, ei vielä, ei ikinä.. Se kertoo minulle siitä, että rakastamani nainen on palannut takaisin"

Kyynelsilmin Saara katsoi miestään, hymyili veden sumuverhon läpi ja lähes äänettömästi, niin hiljaa, että vain Tero sen voisi kuulla, ja hänkin kovasti pinnistelemällä, kuiskasi: "Kiitos"

"Kiitos Tero! Kiitos, että herätit minut" Saara kuiskasi, halasi miestään ja suuteli tätä.

Aamuyöstä vessaan tullut Tero koki elämänsä järkytyksen: salamaniskun.

Suvi ei käyttäytynyt kuten tyttären kuuluu, vaan naureskeli ei-aivan-vessaan-ehtineelle isälleen.



Saara päätti kerrankin repäistä, ja tehdä jotain mistä piti. Hän paahtoi itselleen vaahtokarkkeja - aamiaiseksi.

"Suvi, keneltä lienet palamisgeenisi perinyt.." Tero tokaisi ärtyneenä. Hänenkin hartioitaan kiristi, ja vielä melko pahasti.

Katson haikeana hiekkarantaa, elämä on tässä ja nyt. Tuntuu niin oudolta, aivan kuin koko loma olisi vain hujahtanut pois! Viimeisen kerran aikoihin näkisin nämä rannat, tuntisin lämpimän henkäyksen ihollani.. Niinpä niin! Hihkaisin ja nappasin matkalaukun. Oli jo aikakin päästä kotiin!! Turha masentuneisuus pois, näen taas Maxin!

Kun kotiinpaluusta oli kulunut viikko, sai Saara surullisen puhelun. Taina, Suvin "mummo" ja hänen kasvattajansa, oli kuollut.

Niin se aika menee, Saara ajatteli apeana. Hänkin oli jo aikuinen - itseasiassa pian eläkeiässä. Hiuksien lievä harmaantuminen peittyi kuukausittaisen värin alle, ja rypyt piiloon meikin alle. Kukaan ei huomannut, että todellisuudessa hän lähenteli jo kuuttakymmentä.

Suvikin olisi pian aikuinen. Mitenköhän tyttö tulisi pärjäämään? Hänen täytyisi kertoa menneisyydestään, ennenkuin olisi liian myöhäistä. Mutta milloin? Ja miten?

Suvi sensijaan päätti ottaa kaiken irti viimeisestä teinivuodestaan, ja soitti itselleen kyytikaverin. Illalla olisivat vuosisadan kovimmat bileet, ja Meiju oli luvannut viedä hänet sinne!

Niinpä hän sitten hiippaili ulos, keskellä yötä. Saara kuuli oven vaimean kolahduksen, ja muutaman tunnin kuluttua hän asettui asemiin oven ulkopuolelle.

"Suvi, miten sinä saatoit tehdä tämän minulle? Pettää luottamukseni, vielä kerran? Melkein aikuisena!"

Loppuyön Saara vietti Suvin vierellä, tietokoneella romaaniaan kirjoittaen.

Aamulla Suvin väsymyksestä ei kuitenkaan ollut tietoakaan, vaan tyttö lähti töihin aina yhtä pirteänä. Koulu oli päättynyt jo ajat sitten, hän oli rikospoliisi.. Elämä maittoi, sanoi äiti mitä tahansa.

Illalla, kun Suvi huomasi äitinsä nukkuvan, houkutus kävi ylivoimaiseksi. 

Ja Meiju odotti taas pihalla auton kanssa. 

Tämä on viimeinen kerta, Suvi lupasi itselleen. Bileet olivat hänelle kuin huume narkkarille - hän oli koukussa ja pahasti.

Illalla helpotuksen huokaus vavisutti häntä. Kukaan ei ollut huomannut mitään! Hän potki bilevaatteensa sängyn alle ja naureskeli illan jutuille, kunnes viimein sammui sänkyynsä.

Toisin kuin Suvi kuvitteli, Saara oli kyllä kuullut hänet. Hän oli todella pettynyt tyttäreensä, mutta tämän 18-vuotissyntymäpäiväjuhlat koittaisivat pian, eikä hän voisi tehdä enää asian eteen mitään.

Suvin työssäkäyntiin yövalvomiset eivät vaikuttaneet mitenkään. Hän biletti yöt, ja taisteli rikollisuutta vastaan päivät. Saara ihmetteli välillä, miten tämä jaksoi valvoa, mutta ei puuttunut asiaan mitenkään. Kyllä se joskus aikuistuisi!

Kun Terolla oli kerrankin vapaapäivä, Saara päätti ottaa siitä kaiken irti.

Yhdessä heillä oli oikein hauskaa!

Mutta välillä Saara tunsi suurta epävarmuutta tulevaisuudestaan. Häntä huolestutti mahdollisen palkkamurhaajan heistä keräämät tiedot. Hän oli kuullut askelia yöllä, lehtiä oli hävinnyt, pieniä tavaroita.. Välillä hänellä oli sellainen tunne, kuin joku tuijottaisi häntä. Mutta mistään tästä hän ei sanallakaan maininnut Terolle. Mies kuvitteli, että kaikki oli hyvin - ja sellaisena kuvitelma saisi pysyäkin.

"Tero, rakastathan minua.. Loppuun saakka?"

"Aina ja ikuisesti. Loppuun asti"

"Tero..." Saara puri huultaan ja mietti, mitä hänen pitäisi sanoa. Lopulta hän pyöritti päätään ja poistui huoneesta, kyyneleet silmistä valuen.

Kuukauden kuluttua koitti päivä, jolloin Suvi saavuttaisi korkean täysi-ikäisyyden.

*puff*

Sitten hän pääsi seuraamaan vanhempiensa kasvua vanhuuteen.

*PUFF*PUFF*